Matkakertomus Kilimanjaro: wau, se oli kyllä sen arvoista

Jude nousi Kilimanjaron huipulle Lemosho-reittiä pitkin kesäkuussa 2018. Voit lukea hänen raporttinsa matkasta alla.

Aloitus

Yksi päivä ennen lähtöä meille puhui Springlands hotellissa englantilainen mies, joka oli juuri suorittanut kiipeilyn, ja joka toivotti meille paljon menestystä vinkaten silmää. Hän sanoi rohkaisevasti, että se oli ollut hänelle hieno kokemus, mutta ’never again’. Hmmm, siitä tulee kuitenkin hieman epävarmaksi, mutta tulimme silti taas tietoisiksi siitä, että olimme menossa suurta seikkailua kohti. Tunsin sen olevan etuoikeus, että voin tehdä tämän kauniin matkan, tunsin olevani kunnossa ja valmistautunut. Alkua edeltävänä päivänä meidät esiteltiin meidän kahdelle oppaallemme ja me saimme tietoa radan kulusta sekä viimeiset käytännön vinkit. Ensimmäiset päivät kuluivat melko helposti, ja minun piti tottua ’hitaaseen’ kävelytahtiin; ’pole pole’. On itse asiassa kivaa mennä yhden vaihteen verran matalammalla ja löytää rauha itsestään. Saimme tällä tavoin mahdollisuuden ihailla kaunista sademetsää ja kuumaisemaa, ja antaa silmillemme ravintoa apinoiden havaitsemiseen.

Saapuminen leirille

Saapuessamme leireille portinvartijat olivat jo pystyttäneet telttamme, asettaneet lämmintä vettä valmiiksi, jotta pystyimme peseytymään, ja saimme syötävää ja juotavaa. Siitä ei ollut muuten puutetta; lämmintä teetä, kahvia tai energiajuomaa, hedelmää, popcornia tai sipsejä, ja suuret annokset illalliseksi, lounaaksi ja aamupalaksi. Olin ottanut varmuuden vuoksi mukaan pähkinöitä, kuivatettuja hedelmiä ja myslipatukoita, mutta kahta kolmasosaa niistä en edes koskettanut.

Ensimmäinen haasteeni

Päivä 4 oli kova päivä, jona kävelimme valtavan tasangon yli kovassa tuulessa, ja sitten saavuimme 4500 metrin kokeudelle ’lava Toweriin’. Meidän piti lounastaa siellä ja kävellä sitten taas eteenpäin (alaspäin). Tunsin oloni loistavaksi 4300 metrin korkeudessa, mutta sen jälkeen sain melkoisen päänsäryn ja pahoinvoinnin – vuoristotaudin oireita. Olin iloinen, kun jatkoimme jälleen retkeä, ja saavuin lopulliselle Baranco-leirille 3900 metrin korkeuteen, päästäkseni sitten heti makaamaan telttaan. Kahden tunnin makuun jälkeen tunsin oloni taas hyväksi pystyin katselemaan leiriä.

Baranco wall

Baranco wall:in näimme siintävän kaukaisuudessa, se oli seuraavan päivän haaste. Löysin todella mukavan lohkon tehtäväksi, vaikka odotinkin jo ’käsillä ja jaloilla kiipeämistä’ vauroituneen ranteeni näkökulmasta – se olikin luulemaani helpompaa. Tuntui makealta mennä ylöspäin kallionseinää pitkin, ja se antoi uuden ulottuvuuden matkalle. 1,5 tunnin jälkeen saavuimme kallionseinän päätyyn, ja tulos oli hämmästyttävä. Aluksi näimme vain sumua, mutta yhtäkkiä ‘verho avautui’ ja näkyville tuli kimaltava, lumen peittämä vuori. Se oli upea kuin aurinko, joka paistoi tällä ylivoimaisella vuorella, ja ’Kilima jaro’:n tarkoitus swahilin/masain kielessä – ’kimaltava vuori’ – oli selvä. Motivoituneena vuoren upeudesta, ja koska tunsin oloni jälleen hyväksi, minulla oli luottamusta huipun saavuttamiseen.

Viimeiset vaikeat vaiheet

Tuntui kohokohdalta saavuttaa Barafu-leiri – viimeinen tukileiri ennen huippua. Vain 4,3 km Stella pointista poispäin ja 5 km Uhurun huipulta. Tuntimäärä, joka näihin ’vain 5 km’ meni, kertoo tarpeeksi: 7 tuntia. Tästä kiipeilystä huipulle tulisi vaikea …

Keskipäivällä ja illalla nukuimme, jotta voisimme aloittaa ’kiipeilyn’ levänneinä kello 00:00 pimeässä otsalampuilla. Neuvo oli pitää päällä vähintään 4 vaatekerrosta, koska ilmasta saattoi tulla erittäin kylmä. Juomavesi camelbakeissa saattaisi jäätyä. Minä olin vilukissana ottanut sen erittäin vakavasti, mutta yhden tunnin kävelemisen jälkeen minulla oli taas ihan liian lämmin. Korkeuden (vähemmän hapen) ja fyysisen ponnistelun takia huomasin, että kehoni työskenteli ahkerasti – hengitys oli korkea ja nopea, eikä ollut ollenkaan kylmä.

4 tunnin kävelyn jälkeen tunsin ikävä kyllä taas saavani vuoristosairauden oireita. Huolimatta Diamax-pillereistä, runsaasta juomisesta ja hitaasta kävelystä, sain uudelleen vaivoja. Viiden tunnin ylöspäin kävelyn jälkeen, joista muutama tunti lumen läpi jääraudat jaloissa (mikä oli muuten todella siistiä), saavuimme Stella pointiin. Juuri ajoissa, sillä minulla oli ‘huomattava päänsärky’, pahoinvoiva olo ja epäröin, pystyisinkö jatkamaan. Tiesin, että Stella pointista olisi vielä vain 1 tunnin kävely ja melko tasaista – joten purin vaan hammasta ja menoksi! Without the sour the sweet aint as sweet, eikö? Yhden oksentamiskerran jälkeen (oppaiden innostuneiden suosionosoitusten saattelemana, jotka ennustivat, että nyt tuntisin oloni taatusti paremmaksi), jatkoin kiipeilyä.

Ja wau, se oli kyllä sen arvoista – oli niin upea suoritus, ylpeä olo ja virstanpylväs seisoa tämän kimaltelevan vuoren huipulla.

Terveisin Jude, TourCompass