Matkakertomus Kilimanjarolta: Lemosho-reitti

Sofia kiipesi Kilimanjarolle kesäkuussa 2018. Voit lukea hänen raporttinsa matkasta alla.

Neljän kuukauden valmistautumisen jälkeen – joka käsitti kaikkea pitkistä kävelyretkistä varusteiden hankkimiseen – oli vihdoin aika lähteä matkaan kesäkuun puolivälissä.

Saavuimme Tansaniaan perjantai-iltana matkustettuamme kokonaisen päivän. Kiipeämään lähdettäisiin vasta sunnuntaiaamuna, joten meillä oli hyvin aikaa valmistautua urakkaan, rentoutua ja koota voimia. Päivää ennen lähtöä tapasimme oppaamme, jotka antoivat meille paljon hyödyllistä tietoa ja auttoivat tarkistamaan, että kaikki tarpeelliset tavarat olivat varmasti mukana. Vuokrasimme vielä viimeiset puuttuvat varusteet.

Aamulla hetki oli vihdoin koittanut, ja edessämme oli suuri seikkailu! En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa, mutta olin kuullut ja lukenut muiden tarinoita Kilimanjarolle kiipeämisestä (älä kuitenkaan usko kaikkea, mitä luet). Ensimmäinen päivä meni mukavasti, vaikka yöllä oli kylmä ja ohuella patjalla oli hankala saada nukuttua. Lemosho on yksi pisimmistä reiteistä, ja sen kulkeminen kestää kahdeksan mahtavaa päivää.

Matka huipulle tarjoaa myös unohtumattoman luontoelämyksen. Reitti kulkee polkuja pitkin läpi tiheän sademetsän, ja ympärillä kuuluu paljon kaikenlaisia ääniä. Eläimiä ei juurikaan näy, vaikka siitä ei ole epäilystäkään, että niitä vilisee jossain lähistöllä metsän uumenissa. Päivien mittaan maisemat vaihtuvat pikkuhiljaa sademetsistä hieman matalampiin pensaisiin ja lopuksi niin kutsuttuun kuumaisemaan. ”Kuumaiseman” pensaat yltävät hädin tuskin polvien korkeudelle. Kantajat kiirehtivät ohitsemme joka päivä, sillä heidän on ehdittävä seuraavaan leiripaikkaamme pystyttämään telttoja, laittamaan ruokaa jne.

Ruoka on todella herkullista ja kaikki sujuu erittäin ammattimaisesti. Kaikki yksityiskohdat on otettu huomioon, ja tunnemme olomme turvalliseksi koko ajan. Oppaat pitävät matkalaisista hyvää huolta ja mittaavat joka ilta yksi kerrallaan kiipeilijöiden verenpaineen ja veressä olevan hapen määrän pienellä, sormenpäähän asetettavalla mittarilla.

Ennen basecampiin saapumista käydään pari kertaa kääntymässä 4600 metrin korkeudessa, jotta keho saa tottua ohueen ilmaan.

Basecamp on 4600 metrin korkeudessa sijaitseva leiri, jossa vietetään viimeinen päivä ja ilta ennen reissun viimeistä osuutta ja huipun valloittamista. Basecampista noustaan vielä 5895 metriin. Viimeinen ponnistus aloitetaan yöllä, jotta ehdittäisiin huipulle nauttimaan henkeäsalpaavan kauniista auringonnoususta.

Meidät herätettiin klo. 23 ja saimme välipalaksi teetä, keksejä ja popcornia. Valmistautumiseen oli aikaa tunnin verran, ja keskiyöllä aloitimme viimein rankan kipuamisen huippua kohti. Ensimmäinen osuus kuljettiin kivisessä ja soraisessa maastossa, mikä oli sinänsä OK, mutta näin korkealla energiavarastot hupenivat todella nopeasti. Jotain oli pakko syödä vähintään joka tunti (ota mukaan energiapatukoita ja pähkinöitä, ne ovat huippua kohti tultaessa kullanarvoisia). Lähellä huippua alkoi näkyä lunta ja jäätä, ja maasto oli epätasaista. Kylmyyden takia lepotauot oli pidettävä lyhyinä. Puolivälissä aloin ajatella, etten koskaan pääsisi huipulle asti. Silloin oppaani tarjoutui kantamaan reppuani, joka tuntui kymmenen kilon kivisäkiltä, vaikka painoa oli todellisuudessa vain kolme kiloa. Jos oppaani ei olisi ottanut reppuani kantaakseen, en ehkä olisi jaksanut huipulle asti.

Vuoristotaudin oireita minulla ei onneksi ollut ollenkaan, ja kun lähestyimme Stella Pointia, sain jostain valtavasti lisää energiaa. Olimme kävelleet viisi tuntia, ja maaliviiva alkoi jo häämöttää. Jäljellä oli enää tunnin rutistus. Tässä vaiheessa ystäväni alkoi voida huonosti. Hän antoi ylen varmasti ainakin viisi kertaa ennen kuin vihdoin pääsimme huipulle asti. Viimeinen osuus oli helpompi. Polku oli luminen mutta tasainen, ja aurinko alkoi nousta. Oli kuin olisin kävellyt pilvien päällä. Oli mahtavaa seistä korkealla maailman katolla ja katsella, kun aurinko hitaasti nousi vuoren ylle. Sain jostain uutta energiaa ja aloin napsia valokuvia kuin viimeistä päivää. Ystäväni vointi oli melko huono, mutta sain hänet vihdoin jaloilleen niin, että pääsimme ottamaan muutaman yhteiskuvankin.

Vuoren huiputtaminen oli rankka urakka, mutta selvisin siitä kunnialla – ja olen ylpeä itsestäni. Kokemus oli todellakin kaiken vaivan arvoinen.

Haluaisinko tehdä tämän kaiken uudelleen? Heti kotiin palattuani vastaus olisi varmasti ollut ”en koskaan”, mutta nyt, kun aikaa on kulunut vähän enemmän, vastaukseni olisi todennäköisesti ”ehkä”.

Sofia, TourCompass