Winnie, Afrikan product manager, on matkustanut laajasti Itä-Afrikassa. Ugandassa gorillaseurannan yhteydessä kohtaaminen kantajien kanssa kuitenkin koetteli hänen sitkeyttään ja haastoi häntä aivan uudella tavalla. Lue alta hänen matkakertomuksensa Ugandan Bwindi Impenetrable -kansallispuiston upeista kantajista.
On hieman noloa myöntää, mutta olen todellakin unohtanut, mikä hänen nimensä oli. Kantajani nimi.
Sen sijaan muistan hyvin, että ennen Ugandan-matkaani olin täysin varma siitä, etten todellakaan tarvitsisi kantajaa, kun lähtisin gorillaseurantaan Bwindi Impenetrable Forest -kansallispuiston metsiin. En todellakaan aikonut maksaa miehelle siitä, että hän kantaisi reppuani. Olen sentään vaeltanut Alppien yli, joten pystyn kyllä kantamaan reppuni itse.
Kun olimme matkalla Bwindiin, kuljettajaoppaamme kertoi meille kantajista.
Kun kansallispuisto perustettiin vuonna 1991, vuorigorillojen määrä oli kriittisen alhainen. Arvioiden mukaan Ugandan metsissä oli jäljellä alle 300 yksilöä. Sen sijaan metsissä asui noin 6 700 batwaa, jotka olivat asuneet siellä jo tuhansien vuosien ajan.
Vuonna 1991 suhtautuminen kansallispuistoihin ja luonnonsuojeluun oli varsin erilaista kuin nykyään. Kansainväliset järjestöt neuvoivat Ugandan hallitusta siirtämään kokonaisen kansan väkisin pois alueelta ja perustamaan sinne kansallispuiston. Niin myös tehtiin.
Vuonna 2021 Ugandan perustuslakituomioistuin totesi, että batwojen pakkosiirto oli laiton ja että batwat ovat Bwindi-metsien alkuperäisiä omistajia.
Paradoksaalista on tietenkin se, että vuorigorillojen määrä Bwindissä on kasvanut vuodesta 1991 lähtien. Nykyään niitä on noin 450 yksilöä.
Tiesin kaiken tämän jo ennen lähtöä.
Tiesin kyllä myös, etteivät gorillaluvan korkeat kustannukset välttämättä hyödytä kaikkia paikallisen yhteisön jäseniä. Tosin osa rahoista menee puiston vakituisille jäljittäjille, gorilloja ympäri vuorokauden suojeleville salametsästyksen vastaisille partioille sekä teiden, koulujen ja terveysklinikoiden rakentamiseen pienissä paikallisyhteisöissä. Työtä ei kuitenkaan riitä kaikille. Kuljettajaoppaamme muistutti meitä tästä. Hän kertoi myös, että osa kantajista on entisiä salametsästäjiä, jotka ansaitsevat nykyään elantonsa kantamalla reppuja ja auttamalla vierailijoita läpi ajoittain hyvinkin läpitunkemattoman metsän.
Palkkasin siis kantajan. Suositeltu summa on 15–20 USD, joka maksetaan lopuksi ja joka on käytännössä kokonaan juomarahaa. Näin kantaja saa koko summan suoraan omaan taskuunsa.
Kantajani oli varmaan päätä lyhyempi kuin minä. Kaiken lisäksi hän ilmestyi paikalle kumisaappaissa. Oletko koskaan yrittänyt kulkea jyrkkää ja mutaista vuorenrinnettä kumisaappaissa?
Asiasta keskusteltiin hetki edestakaisin, ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että taisin sittenkin pystyä kantamaan oman reppuni. Teimme myös muutaman ”harjoituksen”, joissa osoitin, etten esimerkiksi tarvinnut auttavaa kättä kaatuneen puunrungon ylittämiseen. Onneksi kantajat puhuivat melko hyvää englantia, ja juttelimme perheistämme ja arjestamme. Sitten yhtäkkiä seisoimme kapealla polulla jyrkähköllä ja erittäin mutaisella rinteellä. ”Oikea” opas osoitti yhtä puuta, josta voisi ottaa tukea, ja sanoi: ”Älä missään nimessä koske tuohon puuhun – se on täynnä piikkejä. Äläkä seiso liian kauan paikoillasi – täällä on vaeltajamuurahaisia.” (Ne ovat vaarattomia, mutta valtavia muurahaisia, jotka purevat.)
Näytin varmasti melko neuvottomalta, sillä kantajani (hitsi kun en muista hänen nimeään!) astui kumisaappaissaan polulle, jota en yksinkertaisesti ollut nähnyt. Yhtäkkiä hän oli valmis ottamaan kädestäni kiinni ja auttamaan minut kapean mutaisen kohdan yli – ilman piikkejä käsissä tai vaeltajamuurahaisia sukissa.
Tarvitseeko edes sanoa, että annoin kantajalleni matkan päätteeksi hieman yli 20 Yhdysvaltain dollaria?
Winnie, product manager Afrikassa
Haaveiletko matkasta Ugandaan, jolla voit nähdä upeat gorillat ja tavata ainutlaatuisia kantajia?
