Matkakertomus Kilimanjarolta: Machame-reitti

Kilimanjaron – Afrikan korkeimman vuoren – valloittaminen on monelle suuri unelma. Työssäni Afrikkasafarilla olen puhunut monta kertaa puhelimessa kiipeilymatkan alkamista innokkaasti odottavien asiakkaiden kanssa ja vastannut moniin käytännön kysymyksiin niin vaelluskengistä kuin vessaolosuhteista. Tunnen päiväohjelman kuin omat taskuni, ja olen lukenut monta matkakertomusta. Syyskuussa 2014 tuli viimein minun vuoroni kokea Kilimanjaro. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauniita maisemat olisivat. En olisi myöskään uskonut syöväni niin herkullista ruokaa 4000 metrin korkeudessa, enkä osannut odottaa, että neljän kiipeäjän apuna olisi peräti 16 henkilöstä koostuva tukijoukko. En tiennyt, että niin hitaasti kävellessä voisi väsyä ja hengästyä niin nopeasti. Enkä missään nimessä osannut kuvitella, kuinka rankka nousun viimeinen yö olisi. Kokemus oli ikimuistoinen.

Otteita päiväkirjastani osuudelta Base Camp – Uhuru Peak:

”Kun kello tuli 23.30, kaikki oli valmista ja aloitimme hitaan nousun kohti vuoren huippua. Ensimmäisellä osuudella reitti oli jäinen ja jyrkkä. Kiipeäminen oli hidasta, mutta kuntoni tuntui hyvältä. Olimme jo tottuneet korkeuteen. Takanamme näimme meitä myöhemmin aloittaneiden kiipeilijöiden valot. Edessämme kulki oikea otsalamppujen jono, joka kiemurteli aina vain ylemmäs! Jalat alkoivat tuntua raskailta. Kiipeäminen oli hidasta.

Muutaman tunnin kuluttua alkoi pahoinvointi. Se tuli aaltoillen, ja kehoni alkoi tuntua voimattomalta. Yksi oppaistamme otti rinkkani kantoonsa ja antoi minulle lämmittimet käsineisiini. Ilman rinkkaa nousu sujui vähän helpommin, yksi askel kerrallaan. Pian voimat alkoivat loppua yhä useammalta ryhmän jäseneltä.

Kuuden tunnin kuluttua oli jo sysipimeää ja ilma oli kylmimmillään. Pystyin vain katsomaan kengänkärkiäni ja keskittymään hengitykseeni. Jokainen hengenveto oli raskas, kun yritin vetää mahdollisimman paljon happea keuhkoihini. Vähän ennen Stella Pointille saapumista taivas alkoi valjeta idässä. Saavutimme Stella Pointin vihdoin pian auringonnousun jälkeen. Kyyneleet valuivat ja helpotuksen ja ylpeyden tunne oli suunnaton. Ilma oli kylmä ja kirkas. Lyhyen tauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Uhuru Peakia. Kartalla matka ei ehkä vaikuta pitkältä, mutta sen kiipeäminen vei kuitenkin 45 minuuttia. Ainakin aurinko paistoi! Ja näköalat olivat henkeäsalpaavia. Allamme näkyi pilviä ja jäätiköitä, jotka kimaltelivat auringossa, ja oikealla avautui kraatteri.

Saavutin määränpään kello 7.26 ja sain otettua pakolliset kuvat kuuluisan tienviitan edessä. Olin yhtä aikaa ylpeä, väsynyt ja iloinen.

10 tuntia myöhemmin alhaalla Mweka Campissa yön kokemukset tuntuivat epätodellisilta. Tuntuu uskomattomalta, että löysimme niin paljon voimaa itsestämme ja pystyimme ylittämään kaikki rajamme. Olen ylpeä meistä ja itsestäni. Illallinen oli maukas, mutta söimme vain syömisen vuoksi. Kellon tultua 19 vetäydyimme telttoihimme. Ensimmäistä kertaa vaelluksen alkamisen jälkeen nukahdin välittömästi ja heräsin vasta seuraavana päivänä kello 7.

Ingun, TourCompass